Tänä päivänä nuoremman polven lienee vaikea kuvitellakaan niitä haasteita, joita Pohjois-Karjalassa oli projektin alkaessa. Tuberkuloosin ja muiden kulkutautien valta oli murrettu, mutta sydän- ja verisuonitaudit aiheuttivat suurta tuhoa, joka näkyi jokapäiväisessä elämässä. Nuoria miehiä kuoli sydäntautiin ”seisovilta jaloilta”. Kun projektin peruskartoituksessa kysyttiin sepelvaltimotautiin viittaava kysymys ”onko teillä rintakipua rasituksessa”, monet nuoret miehet vastasivat ”ei vielä”. Se tulee iän mukana. Nitro oli osa jokapäiväistä elämää. Nykypäivät nuoret eivät enää edes tunne vanhaa termiä ”nitropeli”. Muistan, kun alkuaikoina kysyin eräässä koulussa alaluokalta, kenen isä on kuollut, suuri määrä käsiä nousi.
Kun kansainväliset tilastot sitten alkoivat osoittaa, että Suomen ja Pohjois-Karjalan miesten sydänkuolleisuus oli suurinta maailmassa, oivallettiin, että tilanne täällä ei ole normaalia vanhenemista. Ja ehkä jotakin voidaan tehdä asialle.
Voimme olla kiitollisia silloiselle maaherra Esa Timoselle, joka maakunnan edustajien kanssa sai aikaan vetoomuksen valtiovallalle siitä, että jotakin tulisi tehdä. Ja voimme olla kiitollisia professori Martti Karvoselle ja eräille muille vanhoille vaikuttajille, jotka mm. Sydänliiton ja WHO:n avulla auttoivat hankkeen liikkeelle pääsyssä.
Alkuvaiheet eivät olleet helppoja, vaikka väestön tuki oli suuri. Kun olen maailmalla paljon puhunut Pohjois-Karjala projektista, monesti sanotaan, että teillä se oli helppoa, kun Suomi on rikas maa ja suomalaiset tottelevat. Meillä se olisi vaikeaa. Tähän olen sanonut, että piintyneiden elintapojen muuttaminen on kaikkialla vaikeaa.
Projektin alkaessa Pohjois-Karjala oli todella köyhä. Monissa pikkukylissä ei ollut edes sähköä. Jälkeenpäin olen nähnyt sen ajan paikallislehden uutisia ”valon juhlasta”, kun sähkö saapui kylään. Sodan varjot ulottuivat. Pientilat tuottivat rasvaa, joka aiheutti suurta ristiriitaa lääketieteen ja elinkeinon välillä. Tupakointi oli opittu sodassa. Lääkäripula oli suuri. Ja uutta oli se lääketieteellinen tieto sydäntautien syistä, mitä nuori projektiryhmä ryhtyi soveltamaan väestötasolla.
Näin jälkeenpäin olen vasta todella tajunnut, kuinka uutta tämä lääketieteellinen tieto silloin oli – oikeastaan vasta noin 15 vuotta vanhaa. Siihen asti ruokaa oli syöty nälän voittamiseksi. Nyt alettiin puhua ruuan laadusta, ja kolesteroli oli uusi sana. Uusia sanoja olivat myös projekti ja infarkti. Tohtori Mustaniemi kertoo projektin historiakirjassa kysyneeltä leskeltä, mihin miehenne kuoli. Leski vastasi, että ”siihen se rojektiin se kuoli”! Kun alkuvuosina puhuin Outokummussa tupakan vaaroista, vanhat kaivosmiehet sanoivat, että heitä oli kehotettu tupakoimaan, kun tupakkayskä puhdistaa keuhkot kaivosilman epäpuhtauksista!
Puhuessani projektin tuloksista olen usein sanonut, että hyvään tulokseen tarvitaan kaksi asiaa: oikea teoreettinen tausta ja riittävästi työtä. Teoreettinen tausta oli silloin uutta, mutta tietoa keskeisistä riskitekijöistä oli jo saatu. Niiden pohjalta meillä oli kaksi innovaatiota. Ensimmäinen oli se, että vaikka sairauksien hoito on tärkeä, isot muutokset kansanterveydessä voivat perustua vain ennalta ehkäisyyn. Ja toinen, että kun on kysymys elintavoista, muutoksen täytyy koskea koko yhteisöä. Tästä syntyi silloin ihmetelty käsite ”yhteisötason ehkäisy”.
Nykyaikana näkee paljon strategioita ja ohjelmia, jossa on oikea teoreettinen tausta, mutta toteutus on kovin vajavaista. Toinen projektin tuloksellisuuden syistä olikin, että täällä tehtiin niin paljon työtä väestön parissa – ”saappaat savessa”. Projektin ydinjoukko oli varsin pieni, mutta vuosien kuluessa tavattiin valtava määrä maakunnan erilaisia toimijoita. Heidän panoksensa ja koko maakunnan väestön mukanaolo tuottivat tunnetut tulokset.
Projektin tuloksia ja saavutuksia on eri yhteyksissä käsitelty paljon, joten en niihin laajemmin puutu. Tärkein tulos on tietysti se, mitä varten projekti asetettiin eli sydänkuolleisuuden valtava väheneminen. Vaikka nuorena aktivistina projektin alkaessa uskoin ilman muuta muutoksiin, en olisi kuuna päivänä voinut silloin ajatella, että muutaman vuosikymmenen jälkeen olisi noin 85 prosentin väheneminen vuotuisessa ennenaikaisessa sydän- ja verisuonitautikuolleisuudessa – kroonisessa kansantaudissa!
Projektin alkaessa 30-vuotiaalla miehellä oli täällä yli 30 prosentin todennäköisyys kuolla alle 70 vuoden iässä sydän- ja verisuonitautiin (ja vielä paljon suurempi riski yleensä sairastua tautiin). Nyt tämä kuoleman riski on vain noin 5 prosenttia. Ja pohjoiskarjalaisille miehille on tullut lähes 15 pääasiassa tervettä elinvuotta. Tämä on osoitus ennalta ehkäisyn suuresta potentiaalista, mikä tämän päivän terveysongelmien kohdallakin on syytä muistaa.
Tautilukujen muutoksen taustalla ovat pääsääntöisesti tavoittelemamme suuret muutokset ravinnossa ja tupakoinnissa. Rasvaa on vähennetty ja sen laatua muutettu, suolan käyttö on vähentynyt ja kasvisten sekä marjojen käyttö on paljon lisääntynyt. Seurauksena on ollut väestön huippukorkean veren kolesterolitason maailmanennätyksellisen suuri aleneminen – noin 20 %. Ja tupakka savuaa hyvin paljon harvemmin.
Tulosten suhteen on erinomaisen tärkeää, että alusta alkaen projektiin rakennettiin pätevä tutkimus ja arviointi. Eri tavoin laskettuna on julkaistu yli tuhat kansainvälistä artikkelia, ja projektikokonaisuuden ympärillä on syntynyt ehkä noin 50 väitöskirjaa.
Tältä pohjalta on ollut hyvä monin tavoin hyödyntää kokemuksia valtakunnallisesti, esimerkiksi tv-kurssien muodossa. Erityisen tärkeä on ollut THL:n ja sen edeltäjän kansanterveyslaitoksen rooli vahvana kansallisena asiantuntijalaitoksena, joka pyörittää projektista alkanutta kansallista terveysseurantaa. Aineistoja ja kokemuksia on hyödynnetty paljon alkuperäistä laajemmin, mm. diabeteksen ehkäisyssä, dementian ja alzheimerin ehkäisyssä ja allergiaohjelmassa (”luontoaskel”) sekä eräiden elintarvikkeiden kehittämisessä.
Kun projekti alkoi, olimme siis yhteyksissä WHO:n kanssa. Saimme kyllä tukea ja huomiota, mutta WHO:n päämielenkiinto oli ja on kehitysmaissa, joissa silloin vallitsivat perinteiset terveysongelmat. Sydäntauteja pidettiin teollistuneiden maiden hyvinvointisairauksina. Nyt tilanne on dramaattisesti muuttunut: Sydän ja verisuonitaudit ovat pääkuolinsyy köyhissäkin maissa, ja noin 74 % maailman kaikista kuolemista johtuu tarttumattomista taudeista, ja joka kolmas kuolinsyy maailmassa on sydän- ja verisuonitauti. Tässä tilanteessa Pohjois-Karjala projektin kokemukset ovat olleet arvokkaita ja paljon vaikuttaneet WHO:n ohjelmiin ja alan kansainväliseen kehitykseen: Kansanterveyttä voidaan olennaisesti ja halvalla kohentaa elintapoihin vaikuttamalla.
Kaikkien hienojen tulosten keskellä tärkeintä on siis se hyöty, jonka pohjoiskarjalaiset ja suomalaiset ovat saaneet. Joskus laskimme, että jos sydän- ja verisuonitautikuolleisuus olisi maassa pysynyt 1970-luvun alun tasolla, olisi väestön ikärakenteen muuttuessa lähes neljännesmiljoona alle 75-vuotiasta ihmistä enemmän kuollut reilun 30 vuoden aikana. Sote-järjestelmän paine näiden tautien hoitoon olisi ollut paljon suurempi, vaikka kehitys on samalla muuttanut väestöennusteita ikäihmisten määrän kasvaessa. Yhä useampi suomalainen voi viettää yhä useamman hyvin ansaitun eläkevuoden!
Hyvää työtä on myös syytä jatkaa, koska samat elintapasairaudet ovat edelleen keskeisiä kansanterveytemme kannalta, erityisesti koskien tervettä ikääntymistä. Samalla on muistettava, että on paljon vanhoja ja uusia terveysongelmia, jotka vaativat huomiota.
Näin juhlan lopussa on vielä syytä palata yhteiseen työhömme. Olemme kiitollisia saamastamme tuesta alkaen valtiovallasta ja kovin monelta taholta, myös WHO:lta. Joskus projektin alkuaikoja juhlassa saimme tervehdyksen presidentti Urho Kekkoselta ja nyt presidentti Sauli Niinistöltä.
Mutta ratkaisevaa on ollut yhteinen oma työmme. Lukemattomat tahot ja yksittäiset ihmiset ovat toimineet. Yleinen sanonta oli, että ”olen mukana Pohjois-Karjala projektissa”. Jälkeenpäin on vaikea edes muistaa, mitä kaikkea vuosien kuluessa yhdessä teimme. Asia oli tärkeä ja vakava, mutta paljon oli myös hauskaa.
Projektityö oli siihen aikaan vahvasti läsnä pohjoiskarjalaisessa yhteisössä. Siitä vitsailtiin pilapiirroksissa, joita minulla on monia, ja jopa kaunokirjallisuudessa. Kirjailija Leena Lehtolainen kuvaa kirjassaan ”Jonakin onnellisena päivänä” tyypillistä tapausta. Outokumpulainen kaivosmies Pera marisi, että ”taasko tätä rojektiruokaa, kun ruokaan oli raastettu porkkanoita perunan ja makkarakastikkeen kanssa, ja käytetty maitoa kerman sijasta.”
Tämä rojektiruoka oli yleinen puheenaihe. Maaherra Esa Timonen sanoi kerran minulle leikkimielellä: ”Kyllä sinusta Pekka on meille pohjoiskarjalaisille tullut aika riesa. Minkäkin sain lounaaksi vain kupillisen heiniä!”
Ja kun pyysimme iskelmälaulaja Katri Helenaa esiintymään tänne juhlaamme, hän joutui aiempien sopimusten vuoksi kieltäytymään, mutta muisteli, kuinka hänen äitinsä Tohmajärvellä leikkasi isältä salaa rasvat pois sianlihasta ja otti projektin tiedotukset muutenkin vakavasti. Katri Helena päätti viestinsä: ”Olen kiitollinen ja onnittelen tekemästänne työstä kotiseutuni ihmisten hyväksi”.
Pohjois-Karjala projektin asiassa tulee usein mieleeni kohta laulettavan karjalaisten laulun sanat:
” konsa vaino Suomeamme, kovin kourin koettelee, silloin kurja Karjalamme, Suomen surut soittelee,
ja kun onnen päivä koitto, Suomellen taas sarastaa, silloin riemun suuri soitto, Karjalasta kajahtaa”