Motto:
- Huippu-urheilun tuomaa kansallista menestystä halutaan.
- Koko kansan liikunnan tuomaa kansanterveydellistä hyötyä tarvitaan.
On hyvä, että hallitus on tuonut eduskuntaan selonteon, jonka pohjalta eduskunta voi keskustella kansallisesta liikuntapolitiikasta. Liikunta-asiassa on kaksi hyvin erilaista osaa: 1. Huippu-urheilu ja 2. Väestön liikunta.
Usein pohditaan näiden keskinäistä yhteyttä. On sanottu, että 1. mitä enemmän maassa liikutaan, sitä enemmän maassa syntyy huippu-urheilijoita ja toisaalta 2. mitä paremmin maan urheilijat menestyvät, sitä enemmän se innostaa nuoria urheiluun ja liikuntaan.
Muistelen suurta kansainvälistä vertailevaa tutkimusta, jossa näiden oletusten todenperäisyyttä koetettiin selvittää. Tutkijan mukaan vain ensimmäinen väite sai tutkimustuloksissa tukea. Eli mitä enemmän maassa nuoret liikkuvat ja urheilevat, sitä enemmän myös huippu-urheilu menestyy.
Joka tapauksessa kansallinen liikuntapolitiikka koskee molempia lohkoja, mutta hyvin eri tavalla. Huippu-urheilun menestys edellyttää riittävää taloudellista tukea ja hyvää organisaatiota. Kysymys on erityisesti lahjakkaiden nuorten valmennuksesta ja urheilijoiden harjoitus- ja kilpailuolosuhteiden tukemisesta.
Koko väestön liikunnan edistäminen ei niinkään ole kiinni rahasta, vaikka sitäkin tarvitaan. Avainasemassa on eri ikäisten arkiliikuntaa tukeva poliittinen päätöksenteko eri tasoilla ja eri lohkoilla – eli Suomen kansainvälisestikin esille tuoma ”Terveys kaikissa politiikoissa” (”Health in All Policies”) periaate.
Maailman Terveysjärjestö WHO korostaa strategiassaan, että nykyisten kansantautien torjunnassa neljä elintapa-asiaa ovat ratkaisevassa asemassa: ravinto, liikunta, alkoholi ja tupakkaa. Kehityksen kuluessa liikunnan merkitys on entisestään korostunut. Kysymys on ennen kaikkea koko väestön riittävästä arkiliikunnasta eli siitä, että se noin neljäs- tai kolmasosa väestöstä, joka ei liiku juuri ollenkaan, saataisiin päivittäin edes jonkin verran liikkumaan. Kysymys ei välttämättä ole erityisestä terveysliikunnasta, vaan siitä, että päivän arkisten toimien yhteydessä kertyisi yhteensä jonkin verran fyysistä aktiviteettia.
Terveyden edistäminen ja tautien ehkäisy kiinnostaa ihmisiä. Etsitään erilaisia halpojakin keinoja. Eräässä brasilialaisessa liikuntakampanjassa mainostettiin ihmepilleriä (”Agitol”), joka ehkäisee sydän-ja verisuonitauteja, syöpiä, lihavuutta, diabetesta, masennusta, tuki- ja liikuntaelinsairauksia, alentaa verenpainetta ym. Tällainen pilleri olisikin suuri kaupallinen menestys. Brasilialaisen pillerin käyttöohjeissa sanottiin, että ”ennen pillerin ottamista pitää kävellä reippaasti 15 minuuttia ja sen ottamisen jälkeen toiset 15 minuuttia”! Liikunta on todella kaikille tällainen ihmepilleri, joka on kaikille ilmainen.
Liikunnan lisäämisen puolesta pohditaan usein kahdentyyppisen strategian valinnasta: Liikunnan puute on kova terveydellinen riskitekijä, jonka vuoksi sanotaan, että siihen pitäisi puuttua kuten muihinkin lääketieteellisiin riskitekijöihin. Ajoittain on puuhattu liikuntareseptiä.
Toisaalta kysytään, pitääkö liikunta-asiakin medikalisoida? Eikö liikunnan pitäisi olla myönteinen hauska asia, joka tuo hyvinvointia ja mielen iloa sekä usein auttaa myös sosiaalisissa suhteissa? Molemmilla näkökohdilla on oikeutuksensa.
Tänä päivänä on syytä korostaa, että liikunnan lisääminen on paitsi kansanterveyttä, myös kestävää kehitystä ja hyvää ilmastopolitiikkaa. Jo vuonna 2002 WHO otti Maailman Terveyspäivän globaaliksi teemaksi ”Move for Health” ja silloin johtamani osasto Genevessä vastasi tästä kampanjasta. Kampanja herätti jonkin verran kysymyksiä: Eikö maailmassa ole suurempia terveysongelmia.
Kuitenkin jo silloin elintapasairaudet olivat nousseet myös kehitysmaissa suurimmaksi kuolleisuuden aiheuttajaksi, ja esimerkiksi lihavuus lisääntyy voimakkaasti tilanteessa, jossa yli puolet maapallon väestöstä asuu suurkaupungeissa, jossa päivittäisen liikunnan mahdollisuudet ovat pienet. Liikunta on köyhissä kehitysmaissa – niinkuin meidän rikkaissakin maissa – kestävän kehityksen kustannus-vaikuttava keino parantaa kansanterveyttä.
Olemme Suomessa siitä onnellisessa asemassa, että meillä on moniin muihin väestöihin nähden helpommat mahdollisuudet harjoittaa päivittäistä liikuntaa. Vaikka olosuhteet ovat joskus ikävänpuoleiset, ei ole jatkuvaa hellettä, on turvallista liikkua ja meillä on luontoa, missä liikkua!
Miten väestön arkiliikuntaa sitten voidaan edistää? Nämä keinot ovat yleisesti tiedossa. Ne on hyvin listattu selonteossa ja niitä on rikkaasti tuotu esiin keskustelussa. Missä sitten on ongelma? Ongelma on, kuten kansainvälisesti sanotaan ”Implementation gap” eli miten strategiat saadaan muuttumaan toiminnaksi ja kansalaisten liikkumiseksi. Siinä ei ole poppakonstia, mutta poliittisen painoarvon lisäämiseen eri tahoilla tulee pyrkiä.
On muistettava, että väestön liikunnan lisääminen on epäilemättä tehokkaimpia keinoja, jolla nykyolosuhteissa voidaan parantaa kansanterveyttä, lisätä väestön toimintakykyä ja hyvinvointia. Tämän pyrkimyksen pitäisi koskea kaikkia ikäryhmiä: 1. Nuoria, missä ikäluokassa lihominen on erityinen ongelma ja jolloin luodaan elinikäisten tottumusten perustaa. 2. Työikäisiä, missä ikäluokassa liikunta on päivittäisen työkyvyn kannalta tärkeä sekä 3. Ikäihmisiä, missä kasvavassa ikäluokassa liikunta on erityisentärkeä toimintakyvyn ylläpitämisen ja sitä kautta sote-palvelujen tarpeen torjumisen kannalta.
Tässäkin keskustelussa mainittuja tärkeitä väestön liikunnan edistämisen alueita ovat:
- kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kevyen liikenteen väylät.
- koululiikunta, jonka suhteen ns. liikkuva koulu on erityisen tärkeä hanke.
- työpaikkaliikunta
- nuorten urheiluseurat, ja erityisesti liiallisen kilpailullisuuden vähentäminen nuoremmissa ikäluokissa.
- erilaiset kaikkien käytettävissä olevat liikuntapaikat
- liikunnan edistäminen ikäihmisten järjestöjen kautta.
Sote-uudistukseen liittyy tunnetusta kaksi ulottuvuutta. Maakunnan vastuulla olevassa palvelujärjestelmässä on tärkeä arvioida potilaiden ja asiakkaiden terveysriskejä ja siten liikunnan lisäämisen tarvetta sekä ohjata erilaisiin, usein ulkopuolisiin järjestöjen tai kuntien liikuntamahdollisuuksiin.
Erityisen suurena mahdollisuutena pidän sitä, että raskaan sote-palvelujärjestelmän siirtyessä pois kunnilta, ne voivat paljon tehokkaammin keskittyä väestönsä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Juuri väestön arkiliikunnan lisäämisessä kunnallisella päätöksenteolla eri sektoreilla on erittäin suuret mahdollisuudet. Tämä on vain rajoitetusti kiinni rahasta. Vähintään yhtä paljon on kysymys siitä, että arkiliikunnan edellytykset ottaan huomioon erilaisessa päätöksenteossa.