Tämä kirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä Helsingin Sanomissa 7.3. mielipidepalstalla.
Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että sote-uudistuksen kaatuminen tämän hallituskauden aikana oli iso vahinko. Onhan sosiaali- ja terveyspalvelujen rakenteellinen uudistus kiireellinen – niin suomalaisten hoitoon pääsyn kuin kansantalouden kestävyyden kannalta.
Taaksepäin ei auta katsella vaan sitä, miten tästä eteenpäin. Perustuslakivaliokunnan kanta oli ymmärrettävä, mutta samalla se latasi suuria paineita jatkolle. Yhä laajemman kokonaispaketin valmistelu ja läpisaaminen voi olla entistä vaikeampaa.
Vanha sanonta on, että elefantti syödään pala kerrallaan. Niinpä kiireellisintä, vaikka retorisesti voidaan sanoa muuta, on päättää hallintorakenteesta. Sen myötä voidaan sopia niistä periaatteista, joilla alueen palvelut rahoitetaan, ja toivottavasti mahdollisimman yksikanavaisesti.
Rahoitusmallia on helpompi muuttaa kuin pysyviä rakenteita. Integroitu alueellinen palvelujärjestelmä on kuitenkin kiistattomasti kustannus-vaikuttavampi kuin nykyinen. Ja rahoituksen tasoa voidaan säätää kansantalouden mahdollisuuksien mukaan. Rakennepäätöksen jälkeen päästään myös muuhun kehittämistyöhön
Kaunis periaate on myös parlamentaarinen yksimielisyys. On kuitenkin selvää, että isosta uudistuksesta kaikki eivät voi olla samaa mieltä, vaikka mahdollisimman laaja tuki on toivottavaa. Yksi opetus tapahtuneelle on varmaan, että tarvitaan johtajuutta.
Soten viivästyminen nykyisellä hallituskaudella johtui osittain siitä, että poliittinen ohjaus jyräsi asiantuntijakannat. Vanha kunnon marssijärjestys on, että asiantuntijat esittävät pohjaa. Sen jälkeen poliittinen päättäjätaso arvioi, muokkaa ja kansan antamin valtuuksin vie asian päätökseen.
Tällaista johtajuutta tarvitaan nyt vaalien jälkeen päätöksille, jotka pysäyttävät palvelujen rapistumisen ja joilla päästään rakentamaan kansalaisille parempaa julkista terveyden- ja sosiaalihuollon palvelujärjestelmää. Sitä heillä on oikeus päättäjiltään odottaa.
