Kaatunut sote-malli vastasi useimpiin jo vuosikausia esitettyihin tavoitteisiin: riittävän laaja väestöpohja, jonka puitteissa palvelut integroidaan ja painotetaan peruspalveluja. Väestöpohjaksi valittiin aiempien ja perustuslaillisestikin ongelmallisten kuntamallien jälkeen itsehallinnolliset maakunnat.
Kaatuneen mallin suurin ongelma oli tapa, jolla yksityiset yritykset otettiin mukaan, eli ns. markkinamalli. Sen ongelmana ei niinkään ollut yksityisen kapasiteetin hyödyntäminen tai valinnanvapaus, vaan valittu malli olennaisesti vaikeutti integraatiota, toi huomattavaa byrokratiaa ja myös perustuslaillisia ongelmia.
Tällä logiikalla tulevan sote-mallin pohjan voisi muodostaa jo pitkälle valmisteltu esitys ilman tätä ”markkinamallia”. Eli maakunta olisi palvelujen järjestäjänä ja myös suoraan vastuussa tuotannosta – hyödyntäen toki tarpeen mukaan niin yksityisiä kuin järjestöjen palveluja alihankinnoilla ja palveluseteleillä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen olisi tällöin suoraan julkisella pohjalla, mitä valtaosa suomalaisista haluaa. Malli merkitsisi myös sitä, että suppeiden sote-keskusten sijasta väestölle voitaisiin taas tarjota terveyskeskusten tapaan suoraan laajempia peruspalveluja. Tällaiset ”hyvinvointikeskukset” voisivat siis tarjota lääkäri- ja hammashuollon peruspalvelujen lisäksi myös sosiaalihuollon peruspalvelut, neuvolapalvelut, päihde- ja mielenterveystyön palveluja ym. – ”yhden luukun” periaatteella.
Malli turvaisi nykyistä paljon keskitetymmän ja demokraattisemman päätöksenteon sekä auttaisi paremmalla integraatiolla hillitsemään kustannusten kasvua. Näin tulisi taloudellisia edellytyksiä vahvistaa peruspalveluja, kuten lääkäriin pääsyä ja vanhustenhuoltoa.
