Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kansallinen merkitys on suuri. Kysymys on korkeimmasta opetuksesta ja tutkimuksesta. Tämä muodostaa kansallisen elinvoiman perustan.
Viime vuosina niin korkeakoulut kuin yhteiskunnan muutkin instituutiot ovat joutuneet osallistumaan julkisen talouden remonttiin, joka on nyt johtamassa maan velkaantumisen loppumiseen, mikä antaa jatkossa kestävän perustan niin opetuksen ja tutkimuksen kuin yhteiskunnallisten palvelujen kehittämiseen.
Jo ensi vuoden budjetissa on voitu aloittaa käännettä. Siinä on esitetty yli 100 miljoonaa euroa pysyvinä lisäyksinä tieteeseen ja tutkimukseen. Suurin potti menee Business Finlandin työhön, mutta myös Suomen Akatemian avustusvaltuuksiin tulee 25 milj. euroa.
Yliopistoille on luvattu uutta pääomitusta 46 milj. euroa, ja ammattikorkeakoulut ovat voineet kerätä pääomaa vastinrahoitusperiaatteella. Lisäksi tieteen ja tutkimuksen lippulaivainstituutteihin tehdään 80 milj. euron finanssisijoitus.
Tämä kaikki on erinomaista, mutta on muistettava, että on vielä pitkä tie tavoitteeseen eli 4 % BKT:stä tutkimukseen, kuten korkeakouluvisiossa tavoitellaan. Lisäksi jatkossa tulee satsata lisää yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijalähtöiseen tutkimukseen, joka on usein todellisten taloudellisten ja sosiaalisten innovaatioiden perusta.
Yliopistojen hallintoa ja rahoitusmallia kehitetään. Laki sisältää useita yliopistokohtaisia muutoksia, joihin yleisesti suhtaudutaan myönteisesti
Iso kysymys jatkossa on elinikäiseen oppimiseen liittyvät ratkaisut, jotka koskevat mitä suurimmassa määrin yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Miten tämä järjestetään? Mikä on korkeakoulujen, asianomaisten henkilöiden ja työnantajan rooli? Ja miten rahoitetaan? Tämä on epäilemättä seuraavan hallituskauden suuria kysymyksiä.
Niin tutkimuksen kuin korkeakoulujen hallinto—ja rahoitusasioissa on viime vuosina painotettu voimakkaasti elinkeinoelämän ja yhtiskunnan taloudellisia tarpeita. Tämä on ilman muuta tärkeää. Korkeakoulujen tulee vastata yhteiskunnan tehtävien koulutustarpeeseen ja kaupallisia innovaatioita palvelevaan tutkimustarpeeseen.
Mutta yksin tämä on liian rajoittunut näkökulma. Yliopistot muodostavat kansallisen sivistyksen ja kulttuurin perustan. Tarvitaan riittävän korkeatasoista vapaata tutkimusta. Sieltä tulevat pitkän päälle todelliset sosiaaliset ja taloudellisetkin innovaatiot.
Jatkossa on myös tärkeää riittävää taloudellista autonomiaa. Nykyinen OKM:n rahoitusmalli on aivan liian byrokraattinen ja todellinen ohjausvaikutus kyseenalainen. Taloudellista autonomiaa ja omaa perusrahoitusta tulee jatkossa vahvasti lisätä.
Sama koskee yliopistojen autonomista päätöksentekoa. Korkeakoulujen hallituksissa on yhä enemmän ulkopuolisia henkilöitä, joita tietty määrä on ilman muuta jossakin määrin hyödyllistä. Samoin yliopistojen keskitetty hallinto helpottaa johtamista, mutta yliopistot eivät ole liikelaitoksia. Nykytilanne on vieraannuttanut yliopistoyhteisöä ja aiheuttanut lisääntynyttä henkilöstön tyytymättömyyttä. Tämä on todettu mm yliopistouudistuksen arvioinnissa. Olisi taas aika siirtää vaakaa yliopistoyhteisön oman päätöksenteon suuntaan ja erityisesti lisätä yliopistokollegion valtaa.
Tutkimuksesta puhuttaessa on myös aika tunnustaa, että takavuosien ns. strategisen tutkimuksen uudistus meni liian pitkälle, ja moni silloisessa kritiikissä esitetty huoli on toteutunut. Valtion tutkimuslaitoksilta, jotka omalla alallaan, kuten terveydessä tai maataloudessa, tekevät tärkeää tutkimustyötä, otettiin kymmeniä miljoonia haettavaksi poliittisesti nimitetyn elimen toimesta usein irrallisiin hankkeisiin. Samalla on vakavasti heikennetty laitosten työtä palvella tutkimuksella hallinnonalansa ongelmien ratkaisemisessa ja työn ohjaamisessa.
Uudistuksessa oleva tilauskoulutuksen salliminen jakaa korkeakoulukentän toimijoita. Esimerkiksi Suomen Ylioppilaskuntien Liitto on kriittinen. Hallituksen esityksessä on kuitenkin pyritty rajaamaan tätä koulutusta tarkkaan niin, että vain tilaaja maksaa ja tilauskoulutus ei saa heikentää korkeakoulun peruskoulutusta.
SYL korostaa kommentissaan myös siirto-opiskelun sujuvoittamista, mikä säästää resursseja ja on opiskelijan kannalta valintarumbaa järkevämpi. Yleisestikin ottaen Suomi on kovin jälkijunassa yliopistojen välisessä liikkuvuudessa kandi- ja maisteritutkintojen välillä. Tämä on kuitenkin esim. Englannissa tai USA:ssa säätö eikä poikkeus. Tämä hyödyllisyyteen kiinnitti myös nobelisti Holmström huomiota puhuessaan täällä eduskunnassa.
Opiskelijoiden asiasta on lopuksi myös korostettava suomalaisten ylioppilaskuntien tärkeää kansallista merkitystä. Ylioppilaskuntien kattava jäsenyys takaa opiskelijoiden sanan painoarvon niin yliopistojen sisällä kuin ulkopuolella. YTHS-laki, joka on aivan erinomainen asia korkeakouluopiskelijoiden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta, ei saa vaikuttaa nykyiseen ylioppilaskuntien asemaan.