Terveydenhuollon uudistamisen viimeaikainen sairaalakeskustelu on ollut masentavaa seurattavaa. Suurta yksimielisyyttä on toki siitä, että terveydenhuoltomme painopistettä pitää siirtää perusterveydenhuollon suuntaan, kun terveydenhuoltomme on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen sairaalavaltaista.
Sote-uudistuksen keskeinen tavoite onkin siirtää painopistettä perusterveydenhuollon suuntaan – mutta hallitusti, niin että se hyödyttää molempia toimintoja. Hallituskauden alussa lähdettiin asiassa kuitenkin väärästä päästä: ”kiipeämään puuhun latvasta alkaen” eli yksipuolisilla sairaalapäätöksillä.
Sote-uudistuksen periaatteenahan on, että itsehallinnolliset maakunnat sisällään ja yhteistyössä toisten maakuntien kanssa järjestävät terveydenhuoltonsa tasapainoisesti käytettävissä olevien varojen puitteissa. Nyt on kuitenkin Helsingin päässä tehty yksipuolisia sairaalapäätöksiä, ja keskustelu on maakunnissa johtanut niiden kritisoimiseen ja oman sairaalan puolustamiseen. Samalla perusterveydenhuollon asia on unohtunut.
Erityinen kritiikki on suuntautunut aluesairaaloiden toiminnan alasajoon, missä kritiikki on myös ollut oikeutettua. Yksittäisenä toimenpiteenä tämä ei ole ollut järkevä eikä tuonut säästöjä. Hyvin ikävää on myös, että tämä kritiikki on maakunnissa mielikuvissa suuntautunut aivan virheellisesti myös koko sote-uudistukseen, jolla näitä ongelmia pitäisi päinvastoin hallita.
Mitä sitten pitäisi tehdä tässä tilanteessa, jossa ”maito on jo kaatunut maahan”? Hyvää ratkaisua ei ole. Todennäköisesti järkevintä olisi jäädyttää tilanne ja ryhtyä maakuntien terveydenhuollon kokonaisvaltaiseen kehittämiseen, sitten kun sote-uudistusta ryhdytään maakuntien omalla hallinnolla toimeenpanemaan. Tällöin pohjana on maakuntien oma päätöksenteko käytettävissä olevien resurssien puitteissa ja yhteistyössä kansallisen asiantuntemuksen ja ohjauksen kanssa.
