Sote-ratkaisun pitkittyessä pätee vanha sääntö, että kovin moni kokki ei paranna tulosta. Kun sotea on jauhettu vuosikausia, ja siihen kohdistuu niin suuri mielenkiinto, neuvoja satelee eri tahoilta.
Tässä tilanteessa pitäisi muistaa lähtökohdat. Nykyjärjestelmämme on kriisissä sekä asiakkaiden kannalta että kuntien talouden kannalta. Uudistus on kiireellinen, jos halutaan pelastaa julkinen järjestelmämme.
Uudistuksen periaatteista ovat asiantuntijat ja puolueet hyvin pitkälle sama mieltä, joten siltä pohjalta on hyvä edetä. Järjestämis- ja rahoituslait ovat kiireelliset, mutta kaikkia asioita ei ole tarpeen kerralla päättää. Monia voidaan päättää myöhemmin ja myös parantaa lakeja kokemuksen mukaan.
Nykyisen pirstaleisen järjestämis- ja rahoitusvastuun sijaan tarvitaan kokonaisvastuu suuremmilla alueilla, joilla palvelujen järjestämisen suhteen olisi itsehallinto. Perustuslaki hyväksyy kuntia suuremmat hallintoalueet, joita on luonteva kutsua maakunniksi.
Yhtenäinen järjestäminen poistaa keinotekoiset raja-aidat erikois- ja peruspalvelujen välillä ja turvaa yhteistyön sosiaali- ja terveyspalvelujen kesken. Samalla se helpottaa asiakkaiden saumatonta liikkumista ja henkilöstöjärjestelyjä. Yksi budjettipäätös alueella merkitsee rahoituksen tasapainoista päättämistä, kun nykyisissä erillisissä päätöksissä voimavarat ovat valuneet erikoispalvelujen suuntaan – johtaen peruspalvelujen tunnettuihin ongelmiin.
Viime hallituskaudella oltiin tässä hankalassa prosessissa huomattavan pitkällä. Kun Kataisen kaudella kompastuksena oli monimutkainen kuntakuvio, Sipilän kaudella asia kaatui erikoiseen valinnanvapausmalliin, joka olennaisesti mutkisti hallintoa ja aiheutti perustuslaillisia ongelmia. Nyt pitäisi edetä pää kylmänä nopeasti ilman näitä kompastuskiviä.
Hallitusohjelma onkin soten suhteen pitkälti tämän mukainen. Mahdollisena kompastuksena on tällä kerralla ns. Uudenmaan erillisratkaisu. Siihen on toki paljon perusteluja, kuten monilla muillakin vaatimuksilla. Esitetty kuvio, jonka osia ovat Uudenmaan maakunta, neljä itsehallintoaluetta, Helsingin kaupunki ja HUS, on kuitenkin hallinnollisesti varsin monimutkainen ja sekä soten periaatteiden että perustuslain kannalta ongelmallinen.
Monet kysyvät, eikö pitäisi puhua palveluista eikä ”laatikkoleikeistä”. Näin on, mutta palvelujen kehittäminen edellyttää, että hallinnon raamit ja rahoitus ovat kunnossa. Vasta sen jälkeen voidaan ryhtyä palvelujen olennaiseen sisällölliseen uudistamiseen, mihin on paljon tarpeita ja mahdollisuuksia.
Kun julkisen talouden raamit ovat tiukat ja on paljon oikeutettuja toiveita, vain kokonaisuudistus mahdollistaa sen, että rajallisilla voimavaroilla voidaan saada enemmän terveyttä ja hoivaa. Samalla on syytä muistaa, että palvelujärjestelmä vaikuttaa vain rajallisesti kansalaisten terveyteen. Soten lisäksi tarvitaan muuta terveyttä ja hyvinvointia tukevaa politiikkaa.
